En mä sitten kuitenkaan pystynyt nukkumaan. Jotenkin on niin tyhjä ja yksinäinen olo, että tuntui mahdottomalta. Tyhjä asunto. En mä vaan vielä osaa olla yksin.

Aten kanssa me oltiin yhdessä melkein 2 vuotta ja nyt se on loppu. Ehkä niin on mulle parempi ja ehkä sillekin vaikka se väittääkin ettei se voi elää ilman mua. Ja vaikka me nyt ei olla oltukaan melkein missään tekemisissä kohta kuukauteen niin silti mä en osaa olla yksin. On vaan niin tyhjä olo. Mutta kuitenkaan mä en tiedä, että kaipaanko mä sitä vai kaipaanko mä vain seuraa. Tai jotain jonka kanssa mä voin olla oma itseni. Ehkä mä kaipaan sitä kosha ongelma ei ole siinä ettei tarjokkaita olisi ollut. Onhan niitä ollut tässä yhdenkin viikonlopun aikana vaikka kuinka, mutta yksikään ei ole kelvannut edes yhden illan viihteeksi. En mä tiedä. Jotenkin kaikki tuntuu vaan niin vaikealta. Mä en tiedä miksi, mutta tuntuu kun aina yksin ollessa tekisi mieli vaan käpertyä peiton alle eikä koskaan nousta.

Atte ei oo mikään helppo ihminen. Omien sanojensa mukaan se on joutunut kestämään niin paljon elämänsä aikana, että se ei voi sille mitään, että se on mitä on. Mutta en mä vaan kestänyt. Ei enää yhtään riitaa, ei sitä epätietoisuutta, että missä se on ja miksi se ei vastaa puhelimeen, ei pelkoa siitä, että mitä mä voin sanoa ilman, että se pimahtaa lopullisesti, eikä enää yhtään sitä, että mä joudun kärsimään kaikesta sen puolesta.

Vuosi sitten kaikki oli vielä hyvin. Tai ainakin mulla. Atella ei ollu edes silloin enää. Ihan liikaa velkoja. Ihan liikaa ihmisiä, joita pelätä kadulla kulkiessaan. Hyvä vaan, että jätettiin molemmat koko kaupunki taakseen. Molemmille.
Mutta ihminen ei muutu hetkessä. Jos on ongelma niin se seuraa kyllä toiseenkin kaupunkiin. Hetki meni hyvin, mutta ei sekään kestänyt kauaa. Velat keräänty ja mä maksoin kun rakastin. En halunnut, että se lähtee pakoon niitä ja jättää mut yksin. Olis pitäny antaa sen vaan mennä. Liikaa velkoja, liikaa kaikkee, liikaa niitä iltoja kun ei tienny että tuleeko se takas hengissä. Kuka jaksaa sellaista?

Mä en pysty edes selittää kaikkea. Liikaa. Mä en tiedä mistä mä aloittaisin tai mihin mä lopettaisin. Kaikki on vaan niin sekaisin.

Kuka tyhmä on keksinyt huumeet? Tai alkoholin? Olisi sen pitänyt ajatella, että ne pilaa vaan kaikkien elämän.

Ehkä mä hymyilen vielä. Ja saan jonkun uuden jota rakastaa. Mutta nyt ajatus tuntuu mahdottomalta. Atte kävi eilen täällä. Oli yötä ja vei loppuja tavaroitaan aamulla. Vaikka mä en halua sitä takaisin niin silti oli vaan jotenkin niin levollinen olo kun se oli täällä. Sellanen että tiesi, että joku rakastaa.

Kaikki on niin ristiriidassa. Rakastaa ja silti vihaa. Ikävöi, mutta kuitenkaan ei halua sitä takaisin. Miksi kaiken pitää olla niin hankalaa? Miksi pitää tehdä valintoja?